Täältä tähän

Tapasin eilen H:n hänen pyynnöstään ja sovimme lapsiin liittyvistä asioista, kuten loka- ja marraskuun tapaamisista. Tapaamisen aikana jouduin taas toteamaan, miten vaikeaa oli yrittää tulkita H:n puheita ja mietin, miten eri aaltopituuksilla olimmekaan koko avioliittomme ajan. No, asiat kuitenkin sovimme ilman riitoja nytkin.

H:n ja J:n suhde menee ilmeisesti hyvin ja H aikoo esitellä lähiaikoina J:n muksuille. Minulla ei ole mitään sitä vastaan: jos H:lla pyyhkii hyvin, niin silloin minullekin on odotettavissa vähemmän harmeja.

Hyvin pyyhkii minullakin. Olen saanut käsiteltyä asiat hämmästyttävän nopeasti. Kuvittelin muiden kertomuksia luettuani, että minulla on edessä vuosien työ, mutta onneksi olin väärässä. Olen käynyt pohjalla, itkenyt, huutanut, vihannut, surrut – mutta kaikki nämä on vain tehtävä, ennen kuin voi nousta ja katsoa eteenpäin.

Nyt olen H:lle kiitollinen siitä, että erosimme.

Ilman eroa en olisi tavannut sellaista ihmistä, jonka olen nyt tavannut. Olen aina tuntenut itseni aika lailla erilaiseksi valtavirtaan verrattuna ja kuvitellut, että samanlaista naista ei voi olla olemassa. Olin väärässä.

Tämä nainen, olkoon L, on hyvin samanlainen kuin minäkin. Kuvitelkaapa tilanne, jossa kaksi ennestään tuntematonta ihmistä tapaa ensimmäistä kertaa ja heti molemmista tuntuu kuin oltaisiin vanhoja tuttuja. Aivan uskomatonta.

Olemme L:n kanssa aivan samalla aaltopituudella. Jos olemme hiljaa, niin tunnemme, kuinka energiakenttämme keskustelevat hiljaisuudesta huolimatta. Olen sanaton, olen onnellinen, olen rakastunut.

Nyt on tullut aika lopettaa tositarina H:sta, J:sta ja L:sta (tämähän alkaa kuulostaa ihan Men in Black -leffalta). Erosta minulla ei ole enää kirjoitettavaa, enkä tätä blogia halua laajentaa muihin alueisiin.

Suuri kiitos kaikille kommentoijille! Olette tukeneet minua paljon ja ilman teitä en olisi nyt kirjoittamassa tätä.

M – toivottavasti luomisvimmasi säilyy. Ole vahva ja tee ratkaisusi sitten kun aika on.

Sirpale – vihaa rauhassa, sure rauhassa, tiedän että olet vahva ja saat asiat käsiteltyä.

A – etenet viisaasti ja tiedän, että teet oikeita ratkaisuja. Voimia, missä lienetkin!

P-man – olkoon kaaresi edelleen uljas!

Tämä blogi loppuu nyt täältä tähän.

Elämän nopeita käänteitä

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen siksi, että saisin täällä anonyymisti purkaa tuntojani ja kertoa kokemuksistani minulle yllättäen tulleesta avioerosta. Periaatteeni on, että jos ei mitään tähdellistä kirjoitettavaa ole, niin sitten ei kirjoiteta. Ja siksi en ole blogia viikkoon päivittänyt.

Elämä on todellakin näyttänyt viime kuukausina – tai oikeastaan viikkoina – ne nopeat käänteensä. Ensin ero, sitten masennus, suoranainen rypeminen, suru ja viha. Asioiden penkominen auttoi ja Fisher oli siinä suurena apuna. On vaan pakko tarttua asioihin kiinni ja käydä ne kipeät, helvetin vaikeat asiat läpi. Kiitos Fisherille: palautan kirjasi huomenna kirjastoon seuraavalle tarvitsijalle luettavaksi.

Toinen yllättävä, nopea käänne tapahtui viikko sitten: tapasin naisen, jonka kansa olimme samalla aaltopituudella heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Viikko on ollut hyvin hämmentävä.

Olen kertonut tilanteeni suoraan, kaunistelematta ja rehellisesti. Tiedän, että tässä vaiheessa ihastuminen sisältää suuria riskejä ja naisellakin on huonoja kokemuksia juuri eronneistä miehistä, mutta silti… No, jarrut päällä meillä on molemmilla.

Olen toki varautunut siihen, että tästä ei tule mitään. Siitä huolimatta haluan katsoa tämän kuvion loppuun asti, sillä kyseessä on hyvin epätavallinen ihminen ja katuisin koko loppuelämäni jos nyt heittäisin arkuuden vuoksi hanskat tiskiin. Kävi miten kävi.

Tällä vuodatuksella haluan valaa uskoa epätoivossa ja masennuksessa rypeviin kohtalotovereihin: elämä saattaa potkaista hyvällä tavalla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Yksin olemisen sietämätön keveys

Viikonloppu on ollut oikein mukava, olen nauttinut.

Perjantaina oli työkaverin läksiäiset ja aika monet tulivat hönöpäissään kyselemään kuulumisia. Yhtä monet näyttivät varsin hölmistyneeltä, kun kerroin miten nopeasti kaikki oli tapahtunut ja miten olen saanut asiaa käsiteltyä. Tuli vahva olo.

Eilen käppäilin kaupungilla ja istuskelin kävelykadun terassilla lämpimässä auringonpaisteessa tummaa Velkoa naukkaillen ja katselin ihmisvilinää. Iltapäivälla tulin kotiin ja kokkailin grillatun ulkofileepihvin perunoiden ja kanttarellimuhennoksen kera. Oli oikein hyvää!

Saunoin pitkän kaavan mukaan, kuuntelin musiikkia, enkä kaivannut ketään. Hyvä olo.

Takapakkipäivä

Juuri kun eilen sain julistettua suureen ääneen että hyvin menee, niin tänään tulikin sitten takapakkia oikein olan takaa.

Eilen illalla soittelimme hoidettavien asioiden tiimoilta H:n kanssa ja totesin taas, kuinka eri aaltopituuksilla me olemme eron käsittelyn suhteen. Yö meni ihan pipariksi  ja aamulla heräsin rapsakkaasti jo puoli viideltä. Olen koko päivän ollut perkeleen väsynyt ja pahalla tuulella.

H soitti tänäänkin, koska vanhasta kodistamme minulle käännettyä postia on kannettu H:n osoitteeseen jo toistamiseen. Juttelimme hetken aikaa myös muista asioista. Totesin H:lle, että minä olen useaan otteeseen kertonut H:lle miltä minusta tuntuu ja mistä mikin tuntemus johtuu. H puolestaan kykenee kertomaan vain että ‘pahalta tuntuu’, mutta ei ollenkaan analysoi syvemmin asiaa. Ei osaa tai ei halua, olkoot sitten niin.

Sanoin myös, että H:n olisi syytä analysoida itsekseen, mistä H:n loppuvaiheiden käytös oikein johtuu. Minulle sillä syyllä ei enää ole väliä, se ei oloani helpota, mutta H:n itsensä takia se olisi syytä tehdä. H sanoi, että onhan hän kertonut jo syyn. Niinpä niin, useitakin versioita.

Kerroin myös, että en halua nähdä nyt H:ta vähään aikaan. Tämä menee nyt näin.

Soitin sitten samalta istumalta Postiin ja käytin melko suuria kirjaimia. Anteeksi, neiti/rouva palautteen vastaanottaja: se ei ollut sinun syysi että pinnani oli lyhyellä.

Eilen pesin pyykkiä ja nyt käyn silittämään paitoja. Ja stereoihin laitan soimaan Bozzio-Levin-Stevensiä – ja anteeksi nyt vaan, naapurit: en ihan hiljaa.

Tilannekatsaus

Eilen poljin vesisateessa kaupan kautta kotiin, ripustelin hikikamppeet kuivumaan, kävin suihkussa, istahdin keittiön pöydän äärelle kahvikupposelle ja selailin uutta Kameralehteä. Hetken istuskeltuani huomasin hyvän olon aallon valtaavan kehoni ja mieleni – olin tyytyväinen olotilaani.

Se oli minulle aika iso juttu, sellaista en ollut tuntenut viikkoihin.

Illalla tartuin vielä pitkästä aikaa kameraan (juu, valokuvaus on rakas harrastukseni) ja testailin kotini soveltuvuutta henkilökuvien räpsimiseen ottamalla omakuvia radiolaukaisimella. Sekin tuntui hyvälle.

Työtottumuksiani olen muuttanut sen verran, että olen yrittänyt lähteä töihin hiukan myöhemmin ja myös kotiinpaluuta olen lykännyt myöhemmäksi – nyt kun ei ole enää kiire kotiin muksujen vuoksi. Aamuisin herään kuitenkin edelleen hyvin aikaisin ennen kellon soittoa ja illalla ei tahdo uni tulla, yöt ovat vielä lyhyitä. Töissä en kuitenkaan tunne väsymystä, lyhyet yöunet tuntuvat riittävän, ainakin toistaiseksi. Unilääkkeitä en ole hakenut, ajattelin pärjätä ilman.

Lihaskramppeja ei ole ollut reiluun viikkoon. Oli aika hurjaa herätä keskellä yötä, kun pohkeet tai reidet kramppasivat hullun lailla. Tai hartiat. Kun on henkisesti rikki, niin se tuntuu yllättävinä fyysisinä oireina.

Eteenpäin mennään!

Vaikutuksia

Eilinen keskusteluni H:n kanssa tuotti vaikutusta: H soitti tänään ja kertoi keskustelleensa lasten kanssa heti eilen illalla. H itkeskeli puhelimessa, kehui jopa kotiani kauniiksi. Kehotin H:ta laittamaan nyt lapset kaiken muun edelle, ja niin lupasi tehdä.

Ensimmäistä kertaa tunsin olevani vahvoilla tässä hommassa.

Haluan ottaa esille myös toisia vaikutuksia: kiitän kaikkia blogini kommentoijia sydämeni pohjasta – te tuette minua kriisin keskellä, opastatte kiinnittämään huomiota oikeisiin asioihin, annatte minulle voimia.

Iso Kiitos!

Kova paikka

H haki muksut puolitoista tuntia sitten ja siitä lähtien olen ollut aika lailla pois tolaltani – en H:n tapaamisen vuoksi, vaan siksi että en näe muksuja vähään aikaan. Tyttö tosin tulee ensi sunnuntaina yhdeksi yöksi, hänellä kun on hammaslääkäri seuraavana aamuna ja minä asun lähellä sitä.

H oli suoraan sanoen aika suttuisen näköinen, oli minusta vanhettunutkin. Jotenkin tuli mieleen kliseiset stereotypiat yksinhuoltajaäideistä, jotka esittävät fiksumpia ja tyylikkäämpiä kuin ovatkaan.

Seuraava teksti on lainaus Jätetyn blogista:

Sitä ihmistä, joka ennen tätä kokemusta olin, ei ole enää olemassakaan. Jotain minussa särkyi korjaamattomaksi. Opettelen loppuelämäni hyväksymään sen.

Niin se juuri on.