H:n ja J:n suhde menee ilmeisesti hyvin ja H aikoo esitellä lähiaikoina J:n muksuille. Minulla ei ole mitään sitä vastaan: jos H:lla pyyhkii hyvin, niin silloin minullekin on odotettavissa vähemmän harmeja.

Hyvin pyyhkii minullakin. Olen saanut käsiteltyä asiat hämmästyttävän nopeasti. Kuvittelin muiden kertomuksia luettuani, että minulla on edessä vuosien työ, mutta onneksi olin väärässä. Olen käynyt pohjalla, itkenyt, huutanut, vihannut, surrut – mutta kaikki nämä on vain tehtävä, ennen kuin voi nousta ja katsoa eteenpäin.

Nyt olen H:lle kiitollinen siitä, että erosimme.

Ilman eroa en olisi tavannut sellaista ihmistä, jonka olen nyt tavannut. Olen aina tuntenut itseni aika lailla erilaiseksi valtavirtaan verrattuna ja kuvitellut, että samanlaista naista ei voi olla olemassa. Olin väärässä.

Tämä nainen, olkoon L, on hyvin samanlainen kuin minäkin. Kuvitelkaapa tilanne, jossa kaksi ennestään tuntematonta ihmistä tapaa ensimmäistä kertaa ja heti molemmista tuntuu kuin oltaisiin vanhoja tuttuja. Aivan uskomatonta.

Olemme L:n kanssa aivan samalla aaltopituudella. Jos olemme hiljaa, niin tunnemme, kuinka energiakenttämme keskustelevat hiljaisuudesta huolimatta. Olen sanaton, olen onnellinen, olen rakastunut.

Nyt on tullut aika lopettaa tositarina H:sta, J:sta ja L:sta (tämähän alkaa kuulostaa ihan Men in Black -leffalta). Erosta minulla ei ole enää kirjoitettavaa, enkä tätä blogia halua laajentaa muihin alueisiin.

Suuri kiitos kaikille kommentoijille! Olette tukeneet minua paljon ja ilman teitä en olisi nyt kirjoittamassa tätä.

M – toivottavasti luomisvimmasi säilyy. Ole vahva ja tee ratkaisusi sitten kun aika on.

Sirpale – vihaa rauhassa, sure rauhassa, tiedän että olet vahva ja saat asiat käsiteltyä.

A – etenet viisaasti ja tiedän, että teet oikeita ratkaisuja. Voimia, missä lienetkin!

P-man – olkoon kaaresi edelleen uljas!

Tämä blogi loppuu nyt täältä tähän.

Elämä on todellakin näyttänyt viime kuukausina – tai oikeastaan viikkoina – ne nopeat käänteensä. Ensin ero, sitten masennus, suoranainen rypeminen, suru ja viha. Asioiden penkominen auttoi ja Fisher oli siinä suurena apuna. On vaan pakko tarttua asioihin kiinni ja käydä ne kipeät, helvetin vaikeat asiat läpi. Kiitos Fisherille: palautan kirjasi huomenna kirjastoon seuraavalle tarvitsijalle luettavaksi.

Toinen yllättävä, nopea käänne tapahtui viikko sitten: tapasin naisen, jonka kansa olimme samalla aaltopituudella heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Viikko on ollut hyvin hämmentävä.

Olen kertonut tilanteeni suoraan, kaunistelematta ja rehellisesti. Tiedän, että tässä vaiheessa ihastuminen sisältää suuria riskejä ja naisellakin on huonoja kokemuksia juuri eronneistä miehistä, mutta silti… No, jarrut päällä meillä on molemmilla.

Olen toki varautunut siihen, että tästä ei tule mitään. Siitä huolimatta haluan katsoa tämän kuvion loppuun asti, sillä kyseessä on hyvin epätavallinen ihminen ja katuisin koko loppuelämäni jos nyt heittäisin arkuuden vuoksi hanskat tiskiin. Kävi miten kävi.

Tällä vuodatuksella haluan valaa uskoa epätoivossa ja masennuksessa rypeviin kohtalotovereihin: elämä saattaa potkaista hyvällä tavalla juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Perjantaina oli työkaverin läksiäiset ja aika monet tulivat hönöpäissään kyselemään kuulumisia. Yhtä monet näyttivät varsin hölmistyneeltä, kun kerroin miten nopeasti kaikki oli tapahtunut ja miten olen saanut asiaa käsiteltyä. Tuli vahva olo.

Eilen käppäilin kaupungilla ja istuskelin kävelykadun terassilla lämpimässä auringonpaisteessa tummaa Velkoa naukkaillen ja katselin ihmisvilinää. Iltapäivälla tulin kotiin ja kokkailin grillatun ulkofileepihvin perunoiden ja kanttarellimuhennoksen kera. Oli oikein hyvää!

Saunoin pitkän kaavan mukaan, kuuntelin musiikkia, enkä kaivannut ketään. Hyvä olo.

Eilen illalla soittelimme hoidettavien asioiden tiimoilta H:n kanssa ja totesin taas, kuinka eri aaltopituuksilla me olemme eron käsittelyn suhteen. Yö meni ihan pipariksi  ja aamulla heräsin rapsakkaasti jo puoli viideltä. Olen koko päivän ollut perkeleen väsynyt ja pahalla tuulella.

H soitti tänäänkin, koska vanhasta kodistamme minulle käännettyä postia on kannettu H:n osoitteeseen jo toistamiseen. Juttelimme hetken aikaa myös muista asioista. Totesin H:lle, että minä olen useaan otteeseen kertonut H:lle miltä minusta tuntuu ja mistä mikin tuntemus johtuu. H puolestaan kykenee kertomaan vain että ‘pahalta tuntuu’, mutta ei ollenkaan analysoi syvemmin asiaa. Ei osaa tai ei halua, olkoot sitten niin.

Sanoin myös, että H:n olisi syytä analysoida itsekseen, mistä H:n loppuvaiheiden käytös oikein johtuu. Minulle sillä syyllä ei enää ole väliä, se ei oloani helpota, mutta H:n itsensä takia se olisi syytä tehdä. H sanoi, että onhan hän kertonut jo syyn. Niinpä niin, useitakin versioita.

Kerroin myös, että en halua nähdä nyt H:ta vähään aikaan. Tämä menee nyt näin.

Soitin sitten samalta istumalta Postiin ja käytin melko suuria kirjaimia. Anteeksi, neiti/rouva palautteen vastaanottaja: se ei ollut sinun syysi että pinnani oli lyhyellä.

Eilen pesin pyykkiä ja nyt käyn silittämään paitoja. Ja stereoihin laitan soimaan Bozzio-Levin-Stevensiä – ja anteeksi nyt vaan, naapurit: en ihan hiljaa.

Se oli minulle aika iso juttu, sellaista en ollut tuntenut viikkoihin.

Illalla tartuin vielä pitkästä aikaa kameraan (juu, valokuvaus on rakas harrastukseni) ja testailin kotini soveltuvuutta henkilökuvien räpsimiseen ottamalla omakuvia radiolaukaisimella. Sekin tuntui hyvälle.

Työtottumuksiani olen muuttanut sen verran, että olen yrittänyt lähteä töihin hiukan myöhemmin ja myös kotiinpaluuta olen lykännyt myöhemmäksi – nyt kun ei ole enää kiire kotiin muksujen vuoksi. Aamuisin herään kuitenkin edelleen hyvin aikaisin ennen kellon soittoa ja illalla ei tahdo uni tulla, yöt ovat vielä lyhyitä. Töissä en kuitenkaan tunne väsymystä, lyhyet yöunet tuntuvat riittävän, ainakin toistaiseksi. Unilääkkeitä en ole hakenut, ajattelin pärjätä ilman.

Lihaskramppeja ei ole ollut reiluun viikkoon. Oli aika hurjaa herätä keskellä yötä, kun pohkeet tai reidet kramppasivat hullun lailla. Tai hartiat. Kun on henkisesti rikki, niin se tuntuu yllättävinä fyysisinä oireina.

Eteenpäin mennään!

Ensimmäistä kertaa tunsin olevani vahvoilla tässä hommassa.

Haluan ottaa esille myös toisia vaikutuksia: kiitän kaikkia blogini kommentoijia sydämeni pohjasta – te tuette minua kriisin keskellä, opastatte kiinnittämään huomiota oikeisiin asioihin, annatte minulle voimia.

Iso Kiitos!

H oli suoraan sanoen aika suttuisen näköinen, oli minusta vanhettunutkin. Jotenkin tuli mieleen kliseiset stereotypiat yksinhuoltajaäideistä, jotka esittävät fiksumpia ja tyylikkäämpiä kuin ovatkaan.

Seuraava teksti on lainaus Jätetyn blogista:

Sitä ihmistä, joka ennen tätä kokemusta olin, ei ole enää olemassakaan. Jotain minussa särkyi korjaamattomaksi. Opettelen loppuelämäni hyväksymään sen.

Niin se juuri on.

Isän ja tyttären suhteet ovat usein merkittäviä, niin meilläkin. Tyttö näytti jännittävän enemmän viikonloppua ja tunteet tulevat usein pintaan. Poika on tietenkin kovaa jätkää, mutta kyllä sielläkin pohjalla on tietty haikeus ja kaipuun.

Päivä oli hieno ja illan suussa grillasin meille pihvit maustevoin ja grilliperunoiden kera. Oli upeaa katsoa kun hyvä ruoka maistui!

Illalla saunoimme ja silloin tyttö ratkesi kun olimme kahdestaan saunassa. Miten voit olla edes jollain tapaa normaalina, kun 13-vuotias tyttäresi itkee ikävää niin että kyyneleet vuotavat valtoimenaan?

Sydämeni särkyi.

Ero on tuskallinen lapsillekin ja heillekin pitäisi suoda samanlaisiet mahdollisuudet käsitellä asioita kuin aikuisille, mutta H ei näköjään ole jutellut lasten kanssa asioista lainkaan. Lapset ovat viisaita ja heille pitää kertoa asiat samaan tapaan kuin aikuisillekin.

Asioiden kertominen oikealla tavalla näyttää jäävän minun kontolleni, H taitaa piitata vain itsestään.

Jäin pohtimaan kommenttia – onko jotain käytännön asiaa jonka olisin joutunut opettelemaan?

Ihan heti ei tule mieleen kuin yksi: kukkien kasteleminen, se oli vanhassa kodissa H:n heiniä. Sisäkukkia minulle ei (vielä) ole, mutta ulkona ikkunalaudoilla on.

Minä olin vanhassa kodissa se ruoanlaittaja ja kaupassa kävijä. (Olen itse asiassa aika hyvä kokki ) Siivosin. Hoidin raha-asiat. Autot. Tein omat ompeluhommani. Silitin paitani, usein myös H:n silitettävät. Pesin pyykkiä. Mitähän vielä?

H:lle on niitä opeteltavia asioita tainnut tulla aika lailla enemmän.

P.S. Sain tänään uudet pokat, itse asiassa kahdetkin. Mukava tehdä muutoksia ulkonäköönkin.

Yhden luvun verran Fisher kirjoittaa jättäjän ja jätetyn rooleista. Jättäjä on useimmiten vahvoilla, sillä hän on harkinnut ja valmistellut eroa pitkään. Jätetylle tilanne saattaa tulla yllätyksenä. Jättäjä tuntee usein syyllisyyttä ja jätetty tuntee tulleensa hylätyksi, jonka hän kokee todella loukkaavana.

Ihan kuin meidänkin erossamme.

Sitten Fisher jakaa vielä roolit hyviin ja huonoihin jättäjiin sekä hyviin ja huonoihin jätettyihin.

Hyvä jättäjä on halukas tekemään muutoksia suhteen eteen, mutta lopulta tajuaa että se ei auta. Hyvällä jättäjällä on rohkeutta ja voimaa päättää suhde.

Huonot jättäjät uskovat, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja että suhteen lopettaminen on tarpeen onnen saavuttamiseksi. Heillä on jo valmiina uusi rakkaussuhde odottamassa.

Hyvät jätetyt ovat rehellisiä ja valmiita työskentelemään suhteen puolesta. Heillä on harvoin ulkopuolisia suhteita, mutta eivät myöskään ole viattomia uhreja, sillä hekin ovat tehneet loukkaavia asioita.

Huonot jätetyt haluavat suhteesta ulos, mutta eivät ole tarpeeksi rohkeita siihen. He tekevät toisen surulliseksi, koska hänen on näin ollen pakko olla jättäjä.

Fisherin kuvauksesta löytyivät H:lle ja minulle roolit aika nappiin ja vieläpä sieltä ääripäistä.

Tänään olin työkeikalla Hesassa ja illalla kävin veivaamassa parituntisen pyörälenkin. Nyt on hyvä olo, keho täynnä endorfiineja.

Huomenna on taas uusi päivä ja alkaa uudenlainen viikonloppu: muksut tulevat minulle viikonlopuksi.

On kiva tehdä taas hyvää ruokaa!

Tästä selvitään!